Mount Everestin retkikunta, maailman korkeimman lumihuipun kiipeäminen, on monien vuorikiipeilijöiden elinikäinen unelma. Vuorikiipeilyn harrastajat haluavat seistä Mount Everestin huipulla ainakin kerran elämässään, sillä se on tämän kauniin lumihuippujen kiipeämisen huippu.
Maailman korkeimmalla vuorella voiton maistaa haluavat kiipeilijät eivät kuitenkaan aina onnistu yrityksissään. Monet näistä tätä loistavaa huippua kohtaan ikuisesti rakastavista vuorikiipeilijöistä ovat myös ottaneet viimeisen henkäyksensä sen rinteellä, kuten Everestin vihreiden saappaiden tarina kertoo.
Tsewang Paljor eli Everestin vihreät saappaat on yksi Everestin suosituimmista ruumiista, joka makaa vuoren pääkiipeilyreitillä. Hänen vuoren rinteellä makaava ruumiinsa herättää kysymyksiä vuorikiipeilyn etiikasta ja kiistanalaisista moraaliperiaatteista.
Everest Green -saappaat, jotka olivat maamerkki Everestin rinteillä, sisältävät traagisen taustatarinan, intohimoisen sydämen, rakkauden korkeuksiin, pyrkimyksen huolehtia perheestä ja isänmaalliset syyt. Ne ovat tiivistelmä upeasta tarinasta, jolla ei ole onnellista loppua.
Kuka on Everest Green Boots - Tsewang Paljor?
Everest Green Boots eli Tsewang Paljor syntyi 10. huhtikuuta 1968 pienessä kylässä Intiassa, lähellä vuoria ja kukkuloita, hän kasvoi nimeltä Sakti, ja hän oli aina pitänyt korkeista paikoista ja jännityksestä. Kasvettuaan hän liittyi Intian ja Tiibetin rajapoliisi, mutta hän ei koskaan lakannut kaipaamasta lumihuippuja.
Silloin hän sai tilaisuuden tutustua Intiaan Everest-retkikunta 1996Koska hän oli jo kiivennyt useille vuorenhuipuille ja oli innokas kalliokiipeilijä, Everestin vihreät saappaat eli Paljor valittiin käsin tälle historialliselle retkikunnalle.
Hänen äitinsä ei halunnut hänen menevän vuoden 1996 Everest-retkikunnalle
Vuoden 1996 Everest-retkikunta oli kunnia- ja ylpeysasia Intian ja Tiibetin rajavartiostolle, ja he valitsivat retkikunnalle vain parhaat ehdokkaat. Everest Green Boots eli Tsewang Paljor oli nuori ladakhilainen, täynnä intoa ja tunnettu voimastaan ja urheudestaan.
Itse asiassa retkikunnan johtaja Mahendra Singh oli valinnut Paljorin retkikunnalle juuri näistä syistä. Mutta hänen äitinsä ei halunnut hänen tekevän tätä retkikuntaa. Aluksi intialainen vuorikiipeilijä oli salannut retkikuntansa yksityiskohdat perheeltään, koska hän halusi jakaa uutisen vasta onnistuneen yrityksen jälkeen.
Uutinen vuoden 1996 Everest-retkikunnasta kantautui kuitenkin lopulta hänen äitinsä, Tashi Angmon, korviin, ja tämä aneli miehensä luopumaan vuorikiipeilystä. Paljor, joka odotti tuovan perheelleen hyötyä tästä historiallisesta saavutuksesta, ei kuitenkaan horjunut päätöksestään.
Paljor vastasi äidilleen, joka aneli häntä olemaan lähtemättä niin vaaralliselle retkelle, ja
"Minun on pakko"
Everestin vihreät saappaat eli Tsewang Paljor oli varma, että retkikunnan onnistuminen merkitsisi perheelle hyötyä ja että hän voisi tukea heitä entisestään. Mutta hän ei tiennyt, että hänen sydämensä, joka oli täynnä tavoitteita ja unelmia perheen huolenpidon tarjoamisesta, tuhoutuisi hänen mukanaan vuoren petollisilla rinteillä.
Viimeinen henkilö, joka näki Paljorin kasvot, oli hänen lankonsa Namgyal, joka tuli saattelemaan häntä Delhiin ennen vuoden 1996 Everest-retkikuntaa.
Miten Everest Green Boots kuoli?
Vuoden 1996 Everest-retkikunnan Intian ja Tiibetin rajapoliisiin kuuluivat ylikonstaapeli Teswang Paljor, varajohtaja Harbhajan Signh, Subedar Tsewang Samanla, Lansnayek Dorje Morap ja komentaja Mahendra Singh.
Se oli kohtalokkaana päivänä, 10. toukokuuta 1996, Intialainen retkikunta pyrki huipulle, ja noin kello 17.45 Subedar Tsewang Samanla radioi retkikunnan johtajalle, että retkikunta, johon kuuluivat hän, ylikonstaapeli Tesang Paljor eli Everest Green Boots ja Lasnayek Dorj Morap, oli onnistuneesti kiivennyt vuoren huipulle.
Intialaisen retkikunnan pohjoispuolelta kiipeämää maailman korkeimmalle vuorelle juhlittiin ensimmäistä kertaa sekä vuoren leireillä että pääkaupungissa Delhissä.
Indo-Tiibetin rajapoliisin retkikunnan liikkuessa laskeutuvaa reittiään kohti leiriä IV, tappava lumimyrsky osui useisiin kiipeilyjoukkueisiin vuorella. 10. toukokuuta 1996 osoittautui yhdeksi vuorikiipeilyn historian synkimmistä päivistä, kun tappava lumimyrsky iski useisiin vuoren osiin ja tappoi kahdeksan vuorikiipeilijää ja loukkaantui monia.
Mukana Intian ja Tiibetin rajapoliisin retkikunta, Rob Hallin johtama Adventure Consultantin retkikunta, Scott Fischerin johtama Mountain Madnessin tiimi ja Waianesen retkikunta joutuivat tuhoisan lumimyrskyn uhreiksi tänä päivänä.
Tämä tappava lumimyrsky hajotti kiipeilijät kaikkialle rinteeseen ja jopa vangitsi monia Everestin "kuolemanvyöhykkeelle", jossa he ottivat viimeisen henkäyksensä. Everest Green Boots eli pääkonstaapeli Teswang Paljor oli yksi tuhoisan lumimyrskyn uhreista.
Everestin kahden tunnin säännön huomiotta jättäminen
Jos tunnet Mount Everestin retkikunnan, olet ehkä kuullut ainakin kerran kahden säännöstä Everestillä. Se on ehdoton sääntö maailman korkeimman vuoren valloittamisessa, jota jokaisen vuorikiipeilijän tulisi kunnioittaa.
Mutta, mitä tämä oikein on Kello kahden sääntö EverestilläNo, vaikka vuorikiipeilijöiden tavoitteena on maailman korkeimman lumihuipun kiipeäminen 8 849 metrin korkeuteen leiristä IV, jonka korkeus on 7 950 metriä, heidän tulisi tehdä se ennen klo 14.
Jos he eivät onnistu valloittamaan huipulla klo 2 mennessä, heidän tulisi säännön mukaan palata turvaan ja yrittää kiivetä huipulle asti seuraavalla kerralla. On yleensä kaksi syytä, miksi jokaisen Everest-retkikunnalla olevan kiipeilijän tulisi noudattaa tätä sääntöä.
Ensinnäkin kuolemanvyöhyke Everestillä on erittäin riskialtis osuus ja yksi vaikeimmista esteistä tällä retkikunnalla, joten kiipeilijöiden ei suositella olevan kuolemanvyöhykkeellä yli 16- 18 tuntiaKehosi alkaa kirjaimellisesti hajota Everestin kuolemanvyöhykkeellä, kuollen hitaasti minuutti minuutilta ja solu solulta.
Toisen syyn osalta se kestää noin 7- 9 tuntia puskeakseen aina huipulle ja kiipeilijät kiipeävät rajallisilla tarvikkeilla. Koska tunnit ja tarvikkeet on laskettu asianmukaisesti kiipeilyaika huomioon ottaen, huipulle pyrkiminen klo 2 jälkeen tarkoittaa uhkapelaamista kuolemanvyöhykkeellä rajallisilla tarvikkeilla.
Erityisen vaarallista on, jos kiipeilijöiltä loppuvat happivarastot; jos he eivät pääse takaisin leiriin pimeässä jo valmiiksi väsyneenä ja uupuneena ja happivarastot ovat vähissä, etenkin kuolemanvyöhykkeellä, kuolema on väistämätön.
Tuona kohtalokkaana päivänä Everestin vihreät saappaat eli Paljor joutui samankaltaiseen tilanteeseen. Indo-Tiibetin rajapoliisin retkikunta lähti leiriinsä pohjoispuolella myöhään, ja useimmat kiipeilijät lähtevät leiristä ennen kello kahta aamuyöllä, kun taas Everestin vihreiden saappaiden retkikunta aloitti kiipeilynsä noin kello 3.30.
Vaikka Everestin vihreiden saappaiden joukkue oli hyvin perillä kahden tunnin säännöstä, se jatkoi huipun tavoittelua. Myöhään lähtenyt kiipeilyjoukkue tiesi, etteivät he pääsisi huipulle asti suositeltuina turvallisina aikoina, mutta he jatkoivat silti huipun tavoittelua.
Pyyntö pyrkiä huippukokoukseen yhdessä retkikunnan johtajan kanssa myöhäisistä työajoista huolimatta
Tiibetin rajapoliisin retkikunta pohjoisesta, Tiibetin puolelta, joka on vähemmän luntainen kuin eteläinen reitti Nepalin puolelta, mutta sitä pidetään huomattavasti vaikeampana kuin vaihtoehtoista reittiä.
Vaikka Everestin vihreiden saappaiden retkikunta lähti huipulla myöhään, he olivat yllättävän taittaneet paljon matkaa korvatakseen myöhäisen lähdön. Indo-Tiibetin rajapoliisin kiipeilyretkikunnan johtaja Mahendra Singh oli tiukasti ohjeistanut kiipeilijää noudattamaan Everestillä kello kahden sääntöä ja olemaan jatkamatta kiipeämistä, jos he jäisivät myöhään klo 14.30–15.00.
Aluksi kaikki olivat ohjeiden kanssa samaa mieltä, mutta ottaen huomioon myöhäisen lähdön ja vuoren rinteillä kuljetun matkan, retkikunnan johtaja alkuleirillä tiesi, ettei hänen kiipeilyryhmänsä pääsisi huipulle turvallisissa tunneissa.
Niinpä hän päätti vetää retkikuntansa takaisin, keskeyttää kiipeilyn tuolloin ja yrittää sitä jonain toisena päivänä. Varajohtaja Harbhajan Singh, joka kiipesi kolmen ladakhilaisen kiipeilijän Teswang Paljorin, Dorje Morapin ja Tsewang Samanlan kanssa, oli kaukana kiipeilijöistä.
Kun kolme ladakhilaista kiipeilijää, mukaan lukien Everestin vihreät saappaat, yrittivät kuroa umpeen myöhäistä lähtöä, he olivat melkein jättäneet varajohtajan lumipölyyn. Ohjeita noudattaen Harbhajan Singh yritti viittoa kiipeilijöille vetäytymään, koska sitä ei pidetty turvallisena.
Varajohtaja yritti antaa ladakhilaisille kiipeilijöille merkkejä perääntyä, mutta ei ole selvää, eivätkö he nähneet signaalia vai jättivätkö he huomiotta huipulle pyrkimisen heidän lähestyessään maailman huippua. Toisaalta Harbhajan Singh, joka oli kärsinyt paleltuma kiipeilyn aikana kiipesi alas leiriin, koska oli selvää, ettei joukkue pääsisi huipulle ennen klo 3.
Ladakhilaisten kiipeilijöiden ollessa nousukiidollaan Subedar Tsewang Samanla otti yhteyttä retkikunnan johtajaan Mahendra Singhiin etuleirillä kello 3 ja pyysi lupaa jatkaa huipulle kiipeämistä. Retkikunnan johtaja kuitenkin hylkäsi pyynnön riskitekijöiden vuoksi ja määräsi kiipeilyryhmän laskeutumaan alas turvalliseen leiriin.
Sääolosuhteet olivat alkaneet hitaasti huonontua, mutta kolme ladakhilaista kiipeilijää vaativat lupaa kiivetä huipulle, koska se oli nyt käden ulottuvilla. Retkikunnan johtaja kuitenkin pyysi kiipeilijöitä olemaan liian itsevarmoja ja palaamaan leiriin ennen auringonlaskua.
Mutta juuri sillä hetkellä Subedar Tsewang Samanla ojensi radion Everestin vihreille saappaille eli Teswang Paljorille, joka pyysi jälleen retkikunnan johtajaa antamaan heille luvan kiivetä vuoren huipulle. Ja yhteys yhtäkkiä katkesi.
Oliko se huippukokouskuume?
Euforinen tunne eli huippukuume on yksi vaarallisimmista tiloista, jossa kiipeilijät joutuvat voimakkaiden tunteiden valtaan jatkaakseen jahtaamistaan lähestyessään huippua.
Se on erityisen vaarallista maailman korkeimmilla huipuilla, joilla on laajoja "kuolemanvyöhykkeitä". Kun vuorikiipeilijät ottavat vallan voimakkaasta halusta jatkaa huipulle pyrkimistä, he usein laiminlyövät turvallisuusnäkökohdat ja jopa ympäristötekijät, koska huippu tuntuu olevan käden ulottuvilla.
On ollut useita tällaisia tapauksia, joissa kiipeilijät ovat olleet niin tunteellisia, että he jättävät huomiotta jopa merkittävät turvallisuusongelmat. Tarvikkeiden loppuminen, putoaminen reitiltä, liikkumattomuus väsymyksen vuoksi jne. ovat joitakin korkealle kiipeämisen huolestuttavia jälkimaininkeja, huippukuume.
Retkikunnan johtajan käskystä huolimatta Mahendra Singh, hänen selkeän ohjeensa olla jatkamatta huipun tavoittamista klo 14.30–15.00 jälkeen ja selvästi heikkenevien sääolosuhteiden vuoksi kolme ladakhilaista kiipeilijää jatkoivat vuoren huipun tavoittamista, koska he kokivat sen olevan käden ulottuvilla.
Myös Intian ja Tiibetin rajapoliisin retkikunnan jäsenet onnistuivat saavuttamaan aina huipulle asti ja kaiversivat nimensä vuorikiipeilyn historiaan ensimmäisenä intialaisena retkikuntaryhmänä, joka kiipesi Mount Everestin onnistuneesti Tiibetin puolelta.
Subedar Tsewang Samanla otti yhteyttä retkikunnan johtajaan Mahendra Singhiin etuleirillä osoitteessa 5: 45 p.m. kertoen uutisen kolmen ladakhilaisen kiipeilijän onnistuneesta huipusta. Retkikunnan johtaja kertoi ilouutisen Delhille, ja juhlat alkoivat vuoren rinteillä olevissa leireissä sekä armeijan majoitustiloissa ympäri Intiaa.
Mutta yhtäkkiä hurraahuudot ja juhlahuudot varjostuivat ahdingon ja huolien alle, kun retkikunta sai tietää, että tuhoisa lumimyrsky oli iskenyt useisiin vuoren osiin. Ja Intian ja Tiibetin rajapoliisin retkikunta menetti yhteyden kolmen ladakhilaisen kiipeilijän kanssa, jotka olivat juuri onnistuneesti valloittaneet maailman korkeimman huipun Tiibetin puolelta.
Avun pyytäminen japanilaisen retkikunnan tiimiltä
Sen jälkeen, kun intialais-tiibetiläisen rajapoliisin retkikunta menetti yhteyden eteneviin kiipeilijöihinsä, mukaan lukien Everest Green Boots -nimiseen kiipeilijään eli Tsewang Paljoriin, ryhmä toivoi kiipeilijöiden palaavan turvallisesti. Ladakhilaiset kiipeilijät olivat myös aiemmin selvinneet hengenvaarallisista tilanteista palvellessaan poliisivoimissa.
Vahvistaakseen selviytymismahdollisuuksiaan retkikunnan johtaja Mahendra Singh päätti kuitenkin pyytää apua Furukawasta kotoisin olevalta japanilaiselta retkikunnalta. Japanilaisen retkikunnan johtaja Koji Yada otti Singhin pyynnöstä yhteyttä etenevään tiimiinsä leirillä IV ja kertoi heille tilanteesta.
Japanilaisen retkikunnan johtaja vakuutti myös Singhille, että heidän etenevät kiipeilijänsä auttaisivat lumimyrskyn iskiessä olleiden ladakhilaisten kiipeilijöiden löytämisessä ja pelastamisessa. Japanilaiset etenevät kiipeilijät lähtivät leiristä IV noin kello 9 aamulla lumimyrskyn lakattua 11. toukokuuta 1996.
Myöhemmin kuitenkin raportoitiin, että japanilainen tiimi havaitsi rinteellä makaamassa kaatuneita ladakhilaisia kiipeilijöitä pahasti paleltuneina, mutta he eivät auttaneet kiipeilijöitä millään tavalla. Tästä tapauksesta tuli myöhemmin kansainvälinen ongelma, jossa kiipeilijöiden moraali ja ihmisyys kyseenalaistettiin.
Jokainen mies itselleen
Et ehkä tunne tätä tilannetta, mutta vuorikiipeilyssä 'jokainen mies omasta puolestaan' Sananlasku on varsin osuva, etenkin korkealla ja vaarallisilla rinteillä. Vuorikiipeily on vaarallinen urheilulaji, ja jokainen vuorelle kiipeävä kiipeilijä ymmärtää, ettei kestä kauan, ennen kuin tilanne pahenee entisestään.
Kiipeilijät ymmärtävät myös, että vaaratilanteessa tai jäädessään jälkeen he ovat omillaan. Myös kanssakiipeilijöillä on hyvät aikomukset auttaa kaatunutta toveria, sillä riskitekijöiden vuoksi, jos he alkavat hoitaa ja pelastaa kaatunutta kiipeilijää ilman riittävää tukea, he vaarantavat myös oman henkensä.
Jokainen kiipeilijä on siis täysin tietoinen vuorikiipeilyn aikana noudatettavasta äänettömästä säännöstä. Kuitenkin, kun kaksi japanilaista etenevää kiipeilijää ja heidän kolme sherpa-kiipeilyopastaan ohittivat lumimyrskyn iskiessä jääkylmille rinteille hajaantuneet ladakhilaiset kiipeilijät, asiasta tuli sensaatiomainen uutinen.
Etenevät kiipeilijät Itsuki Shigekawa ja Hiroshi Hanada, mukaan lukien Dorje Sherpa ja kaksi muuta japanilaisen joukkueen sherpakiipeilijää, havaitsivat Indo-Tiibetin rajapoliisin retkikunnan etenevät kiipeilijät, mutta sen sijaan, että he olisivat huolehtineet heistä, he jatkoivat pyrkimistä huipulle.
Myöhemmin japanilainen retkikunta piti lehdistötilaisuuden Fukuokassa, jossa he kertoivat lehdistölle, että syytökset olivat perusteettomia. Japanilainen retkikunta totesi tarjoavansa niin paljon apua kuin pystyivät lumimyrskyn koettelemille ladakhilaiskiipeilijöille.
He myönsivät kyllä nähneensä useita kiipeilijöitä huipun lähellä, mutta etenevän ryhmän mukaan he eivät pystyneet sanomaan, olivatko he pulassa vai eivät. Japanilainen retkikunta huomautti myös, että Intian ja Tiibetin rajapoliisin retkikunnan etenevät kiipeilijät kuolivat ryhmän huolimattomuuden vuoksi.
Japanilaisen retkikunnan mukaan intialainen ryhmä ei yrittänyt pelastaa edellisenä yönä tuhoisaan lumimyrskyyn joutuneita kiipeilijöitä. Indo-Tiibetin rajapoliisin neuvonantajan mukaan kaksi heidän retkikuntaansa kuuluvaa kiipeilijää olisi voitu pelastaa, jos japanilaiset kiipeilijät olisivat auttaneet heitä.
Everestin vihreät saappaat eli Tsewang Paljor ei ollut niiden kahden kiipeilijän joukossa, jotka olivat hajallaan rinteillä lähellä huippua 11. toukokuuta sen jälkeen, kun tappava lumimyrsky iski vuoreen.
Everest Green Bootsin ruumis oli kadoksissa kolme vuotta
Tuhoisan lumimyrskyn iskiessä useisiin osiin Everestin rinteellä 10. toukokuuta japanilaiset kiipeilijät havaitsivat kaksi ladakhilaista kiipeilijää 11. toukokuuta 1996. Everestin vihreiden saappaiden eli Tsewang Paljorin ruumista ei kuitenkaan löytynyt mistään.
Ilmeisesti Paljor oli lumimyrskyn iskiessä erotettuaan joukkueesta hakeutunut suojaan. pieni luola kuolemanvyöhykkeen sisällä 8 500 metrin korkeudessa. Everestin vihreät saappaat vetivät viimeisen henkäyksen pienessä luolassa ja vihreällä korostettu vuorikiipeilykenkä törrötti ulkopuolella selvästi vuoren huipulle nousevien kiipeilijöiden nähtävillä.
Tästä syystä hän sai nimekseen "Everest Green Boots".
Huipulle pyrkivien kiipeilijöiden täytyi kulkea tämän vuoren osan läpi, ja he käyttivät usein tätä kuuluisaa ruumista Everestillä maamerkkinä määrittääkseen huipun etäisyyden kyseisestä pisteestä. Se oli myös muistutus siitä, kuinka vaarallisia ja armottomia vuoren rinteet voivat olla.
Mutta yhtäkkiä vuonna 2014 Everestin vihreiden saappaiden ruumis katosi vuoren kuolemanvyöhykkeen pienestä luolasta. Koska lähes jokainen kiipeilijä tunsi tämän suositun ruumiin kuolemanvyöhykkeellä, he olivat huolissaan siitä, mitä Everestin vihreiden saappaiden ruumiille tapahtui.
Mutta kävi ilmi, että Everest Green -saappaiden perhe oli pyytänyt vuorikiipeilijöitä hautaamaan ruumiin vuoren rinteille. Koska ruumiiden noutaminen Everestin kuolemanvyöhykkeeltä voi olla todella kallista, pelastusoperaatiot alkavat 70 000 Yhdysvaltain dollaristaKuten monien muiden kiipeilijöiden perheet, myös Everest Green Bootsien perhe pyysi lumihautausta hänelle.
Kolme vuotta myöhemmin, vuonna 2017, huipulle pyrkineet kiipeilijät löysivät hänen ruumiinsa läheltä pientä luolaa, jossa hän oli ottanut viimeisen henkäyksensä. Aiemmin vuorikiipeilijät olivat hautaaneet Everestin vihreät saappaat lumeen luolan läheltä, ja vuonna 2017 ruumiin löytäneet vuorikiipeilijät peittivät hänen ruumiinsa lumella kunnioituksen merkiksi ja antaakseen hänen levätä lumipeitteisillä rinteillä.